Jouluaattona kävimme äitisi haudalla.
Lumisade oli juuri muuttanut maan valkeaksi ja hengityksemme piirsi ilmaan huurupilviä.
Olit vastustellut lähtemistä, sanoit että oli täysin turhaa käydä vierailemassa kivipaasin luona. Olit kai tottunut käymään haudalla yksin, ja mieluiten myöhään illalla hautausmaan ollessa autio.
Haudalla pyyhit tottuneesti vastasataneen lumen hautakiven päältä ja laskit ostamani kranssin sen eteen. Kun huomasin sinun pyyhkäisevän vaivihkaa silmäkulmaasi, käännyin katsomaan ohi kävelevää äitiä lapsineen ja toivotin heille hyvää joulua.
Seistyäsi hetken hiljaa käännyit minuun päin ja kysyt liioitellun kyllästyneellä äänellä voisimmeko jo lähteä. Hymyilin ja käännyin takaisin polulle josta olimme tulleet, odotin että kävelisit vierelleni.
Tartuin sinua kädestä, sinä tuhahdit ärtyneesti mutta et päästänyt irti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti