salaisuus

pyyhi se pois
älä kerro kenellekään
pyyhi se pois
ei kukaan saa tietää
pese, kuuraa, puhdista
myös mielesi
ettet vain tule paljastaneeksi
sitä keskiyöllä jollekin
ohimenevälle rakastajalle

Kalastaja

Kalastaja nojaa kaiteeseen ja itkee.
Hän itkee ja hänen silmistään valuvat pisarat sekoittuvat hänen allaan kohisevaan suolaveteen.
Hän ei tiedä, kauanko on seissyt siinä, katselemassa merelle, mutta ei ajalla toisaalta olekaan hänelle enää mitään merkitystä.

Myrsky lähestyy.
Kalastaja haistaa sen ilmassa ja tuntee sähkön ahavoituneissa sormenpäissään. Koukkujen repimät arvet hänen käsissään hohtavat kuunvalossa valkeina.

Hän näkee taas majakan valon.
Viikkoja, kuukausia, vuosia, ehkä vuosikymmeniä hän on pyrkinyt kohti tuota valoa, turhaan. Usein hän on miettinyt, onko se edes todellinen. Onko hän itsekään todellinen.

Kerran ohitse lipui laiva.
Kalastaja piti laivaa omituisena näkynä metallirunkoineen ja surisevine laitteineen. Kannella hän näki ihmisiä jutustelemassa, onnellisen näköisiä ihmisiä, ehkä perhe. Kalastaja koetti saada heidät huomaamaan itsensä, huiskutti käsillään ja huusi heille käytön puutteesta käheällä äänellään, mutta ihmiset eivät vilkaisseetkaan häneen päin. Laiva katosi pian sumuun.

Niin kalastaja jatkoi yksin matkaansa.
Kalastaja ja hänen veneensä, hänen kotinsa.
Vene oli puinen, kuinkas muutenkaan, ja siinä oli yksi hytti kannen alla. Hytti oli pieni, tarkoitettu lähinnä nukkumiseen, vaikkei kalastaja muistanutkaan milloin olisi viimeksi nukkunut. Kaikki oli niin sekavaa nykyisin. Hänelle olivat vain pauhaava meri ja majakka.

Kalastaja ei voi sanoa olevansa yksinäinen.
Eihän hän oikeastaan edes muista aikaa, jolloin ei olisi ollut yksin. Hän on seilannut merta ikuisuudelta tuntuvan ajan, eikä tiedä muuta. Joskus hän muistaa, tai kuvittelee pienen hetken muistavansa aikaa ennen merta. Lasten naurua. Kukkien tuoksua puutarhassa. Paahtavaa aurinkoa. Sitten liekkejä, savua, kirkumista. Eloton taakka käsivarsilla. Sen jälkeen pelkkää tyhjää.

Sade alkoi.
Ensin pieninä pisaroina, yltyen sitten rankkasateeksi joka ropisi kovaäänisesti veneen kannelle, kuin tuhannet pienet olennot olisivat rummuttaneet puuta. Kauempana välähti salama, joka valaisi miehen väsyneet, tuulen piiskaamat kasvot. Kalastaja huokaisi, riisti itkeneet silmänsä väkisin majakan valosta ja alkoi valmistautua myrskyyn.

keskiyön taideteos

silmien tottuessa pimeään
he näyttävät marmoripatsailta
kovilta, kylmiltä
rakastavaiset kietoutuneena toisiinsa
kuin veistettyinä

mutta kuun valo valehtelee
sillä marmori ei hengitä
eikä patsailla ole sydäntä
hakkaamassa toista vasten
kostean ja lämpimän ihon alla

tartu hetkeen

''Carpe diem''
sanoit minulle kerran
ja tatuoit sanat myös lapaluittesi väliin

minä halusin suunnitella tulevaisuutta
ja aikatauluttaa joka askeleen
varovaisimmankin

''Carpe diem'', sinä sanoit
ennen kuin heilautit hiuksiasi ja juoksit
alas jyrkänteeltä uusissa bikineissäsi

sinut kannettiin vedestä liikkumattomana
ja katsoin polvillani kun rintaasi paineltiin
kultaiset hiuksesi tahriintuneena johonkin punaiseen

kasvosi ovat niin kauniit avoimessa arkussa
istun takarivissä ja kuuntelen tyhjiä sanoja
mietin, tuletko palelemaan kylmässä maassa

eden

kaunis Jumalan puutarha
ruohon alla syntisten luurangot
ehkä paratiisi onkin
pelkkä hautausmaa

älä tanssi haudallani, ole kiltti

ääni jonka kuulet
on vain tuulen kuiskintaa
eikä todellakaan
nyyhkytystä haudan takaa

eihän täällä ole mitään pelättävää
(mutta suosittelen silti poistumaan
ennen auringonlaskua)

vedenalaista

jos voisin hengittää veden alla
en enää koskaan nousisi pintaan
vaan ajelehtisin aaltojen mukana
ja nukkuisin yöni valtameren pohjassa

uisin kilpaa hyökyaaltojen kanssa
ja huutaisin myrskynsilmässä
tai vajoaisin pohjaan
jossa on aina tyyntä ja hiljaista

ehkä unissani kävelisin maan päällä
ja ehkä ikävöisin sinua
kun näen laivan lipuvan yläpuolellani
matkalla rannasta toiseen

(ehkä toivoisin sen pysähtyvän
ja kutsuvan minut takaisin luoksesi)