Susi

”Huomenta, isoäiti!”, tyttö huikkasi astuessaan sisään ovesta.

Isoäiti istui kiikkustuolissaan ja hänen kasvoilleen levisi lempeä hymy hänen nähdessään tulijan.

”Huomenta, lapsukainen. Mukavaa nähdä sinua.”

Päällysvaatteensa riisuttuaan tyttö laski pöydälle punotun korin, josta tulvi pullan tuoksua. Viileä syysilma oli saanut hänen poskensa helottamaan.

Isoäiti asui pienessä, kiikkerässä mökissä metsän laidalla. Tuvassa oli nariseva, värikkäillä räsymatoilla peitetty puulattia, hella ja leivinuuni, kiikkustuolin edessä pikkuruinen televisio, sekä kapea ruokapöytä kukallisella pöytäliinalla.

Tyttö otti astiakaapista posliinikupin ja kaatoi mukanaan tuomastaan termospullosta höyryävän kuumaa kahvia kuppiin, lisäsi pari sokeripalaa ja ojensi kupin hymyillen isoäidilleen.

Tyttö istahti pöydän ääreen, ja isoäiti katseli häntä tyytyväisenä. Siitä oli aikaa, kun tyttö oli viimeksi käynyt kylässä. Pienempänä hän oli viihtynyt isoäidin luona, mutta viime aikoina, aikuisuuden kynnyksellä, hänellä oli ilmeisesti ollut muuta ajateltavaa.

”Kuinkas opiskelut sujuvat?” Isoäiti kysyi ja hörppäsi kuumaa kahviaan.

”Opiskelut? Niin, siinähän ne. Ei mitään ihmeellistä.” Tyttö hymyili, mutta tällä kertaa väkinäisesti.

”Entä ne ongelmat joista äitisi mainitsi? Asunnon kanssa ja niin edelleen... ”

”Kaikki on hyvin, isoäiti kulta. Älä sinä niistä huolehdi”, tyttö keskeytti vanhan naisen terävästi ja jatkoi:

”Juo kahvisi ennen kuin se jäähtyy.”

Tyttö mässytti pullaa ja katsoi ikkunasta ulos, yhtäkkiä kärsimättömän oloisena. Ulkona alkoi sataa, ja tytön levoton pöydän naputus sekoittui sateen ropinaan. Pian isoäiti huomasi, ettei tyttö katsellut enää ulos, vaan hänen katseensa oli kiinnittynyt puisella seinähyllyllä kököttävään posliinikannuun. Kannuun, jossa isoäiti säilytti säästöjään.

Isoäiti alkoi hermostua.

”Kuule, jos tarvitset rahaa... Ota viisikymppinen kannusta, osta itsellesi jotain mukavaa.”

Tytön kylmä nauru säikäytti isoäidin.

”Viisikymppinen? Siitähän olisikin ihan helvetisti hyötyä.”

”Tyttö hyvä, pese suu-”

”Jos nyt rehellisiä ollaan, minä todella tarvitsen rahaa. Ja aion ottaa koko vitun kannullisen.”

Tyttö astui kohti hyllyä, jolloin isoäiti nousi tuolistaan ja yritti estää tyttöä toteuttamasta aikeitaan. Tytön pupillit näyttivät valtavilta.

”Hyvä lapsi, anna niiden rahojen olla…”

Silloin isoäitiä alkoi pyörryttää ja kuvottaa. Koko tupa sumeni hänen silmissään, ja kuin jostain kaukaa hän kuuli tytön ilkkuvan äänen:

”Istu sinä vain alas, isoäiti kulta. Muistatko kun aina sanoit, että kahvinjuonti koituu vielä kuolemaksesi? Taisit olla oikeassa.”

Isoäiti yritti hapuilla heikoin sormin puhelintaan, muttei löytänyt sitä. Kauhu puristi hänen rintaansa, samalla kun myrkky pyrki verisuonia pitkin kohti hänen sydäntään.

Viimeinen asia, jonka isoäiti näki ennen kuin menetti tajuntansa, oli tumma tatuointi hänen tyttärentyttärensä selässä, ennen kuin tämä heilautti lähtiessään harmaan huppuviitan päällensä.

Tatuointi esitti sutta.

Pompeiji

Katsoin ulos enkä nähnyt enää taivasta.

Jylinä, joka oli yltynyt jo tunteja, saisi minut pian kuuroutumaan. Nostin kankaanpalan savikulhosta ja puristin siitä enimmät vedet. Tuhka oli värjännyt veden harmaaksi.

Asettelin kankaan tulikuuman lapseni otsalle, ja toivoin sen tuovan helpotusta hänen viimeisiin hetkiinsä.

Asetuin tärisevälle kivilattialle hänen viereensä ja suljin silmäni. Ihmisääniä ei kylässä enää kuulunut. Ne, jotka kykenivät, olivat jo lähteneet. Muut eivät enää jaksaneet huutaa epätoivosta.

Ulkona pimeni, ja ymmärsin hetken olevan lähellä. Lähestyvästä pilvestä hohkava kuumuus poltti ihoani ja tuhka kirveli kurkkuani ja silmiäni.

Otin lapseni syliin, ja aloin hyräillä tuutulaulua, jota kumpikaan meistä ei ehtinyt kuulla loppuun.

Horros

Haluat polttaa kokonaisia kaupunkeja
Vain voidaksesi astella paljain jaloin tulikuumalla tuhkalla

Haluat hukkua tuhansia kertoja
Vain tunteaksesi jäätävän veden raapivan kurkkusi vereslihalle

Haluat kiivetä Mount Everestille
Vain pudotaksesi lumivyörynä
alas jäistä vuorenrinnettä

Haluat rakastaa koko sydämelläsi
Vain tunteaksesi sen repeytyvän rinnastasi
ja vuotavan kuiviin

Haluat tuntea sen kaiken
kivun, riemun ja tuskan
Mutta silti vaellat sumussa
haaleassa vedessä
sokeana ja halvaantuneena.

Jumalan selän takana (osa 4/4)

Se yö oli sulanutta lumisadetta hiuksilla, kohmeiset sormet kääntämässä avainta ja kuiskauksia rappukäytävässä. Hiipiviä askelia, tukahdutettua naurua ja huoneen hitaasti lukittu ovi. Kosteat vaatteet vaihtuivat kuiviin, ja parisängyn lakanat puhtaisiin.

Se yö oli Iirikselle kuin unta, se oli lämpöä, jännitystä ja odotusta. Se oli sääntöjen rikkomista, sillä sinä yönä vaihdettiin vaatteiden ja lakanoiden lisäksi myös tietynlaisia katseita, katseita joiden aikana Iiriksen sydän hakkasi niin, että hän pelkäsi sen herättävän Emilian vanhemmat. Siinä yössä oli myös pelkoa, jota Iiriksen oli vaikea tukahduttaa.

Sinä yönä, kun valot sammuivat, kaksi uupunutta vajosi puhtaisiin lakanoihin ja antoi silmiensä tottua hämärään. Varovaiset kädet löysivät hitaasti paikkansa, ja jokaisella haparoivalla kosketuksella pelon ote heikkeni ja ääni vaimentui, kunnes se oli helppo jättää huomiotta. Iiriksen ensimmäinen suudelma jätti jälkeensä tummaa huulipunaa ja väristyksiä.

Sinä yönä he nukahtivat iho ihoa vasten, kuivat vaatteet mytyssä lattialla kosteiden vieressä.

Sinä aamuna auringonvalo sai Iiriksen rypistämään otsaansa ja hautaamaan kasvonsa peiton alle. Hänen päätään ja jäseniään särki, ja ihonsa oli hiestä nihkeä. Kesti hetken, ennen kuin edellinen ilta palautui hänen suljettujen silmiensä eteen. Hänestä tuntui, että kaikki oli tapahtunut jollekin muulle.

Sinä aamuna pelko, jonka Iiris oli yön aikana unohtanut, palasi jysähtäen. Hän ei halunnut avata silmiään, koska silloin kaikki muuttuisi todelliseksi. Kun hän viimein raotti luomiaan, hän näki nukkuvan tytön kasvot edessään, ja perhoset hänen vatsassaan heräsivät.

Kun Iiris sinä aamuna pakkasi tavaroitaan, jotka olivat jo levinneet ympäri Emilian huonetta, hän teki sen niin hiljaa, ettei toinen heräisi. Hän ei tiennyt, mitä olisi sanonut tai tehnyt, eikä hän tiennyt mitä se kaikki oli tarkoittanut.

Sinä aamuna istuessaan aamubussissa Iiris itki hiljaa. Hän itki, koska oli kääntänyt selkänsä Jumalalleen, ja koska ei näkisi Emiliaa enää koskaan. Hän itki, kunnes huomasi laukkuaan penkoessaan palan ruutupaperia, jossa oli kirjoitusta käsialalla, jota hän ei tunnistanut.

”Hei. Olisin tallentanut salaa puhelinnumeroni kännykkääsi, mutta eihän sinulla tietenkään ole. Joten tässä numeroni, soittele jos haluat. Kirjoitan myös osoitteen, jos haluat joskus tulla käymään. PS. laitoin tämän laukkuusi, kun olit vessassa, siltä varalta että nukun aamulla kun lähdet. 
T. Emilia”

Puhelinnumero ja osoite oli raapustettu paperin alalaitaan hieman vapisevin merkein.

Sinä aamuna Iiris tunsi olevansa eri ihminen kuin sitä edeltävänä. Hänen ennen niin selkeä tulevaisuutensa tuntui nyt kaukaiselta, sumealta, ja hän näki edessään uusia, tuntemattomia polkuja, joiden olemassaolon hän oli vain aavistanut. Hän näki  myös vaikeita valintoja, jotka toisivat murhetta riippumatta siitä, mitä hän valitsisi. Siinä hetkessä, istuessaan lähes tyhjässä aamubussissa, hän kuitenkin keskittyi suunnittelemaan valheita, jotka pian kertoisi perheelleen, ja hypistelemään sormissaan ryppyistä ruutupaperinpalaa.

Gone

"Look into my eyes", you said

but I could not help but look

at your bruised neck

and your bony shoulders

and your naked chest

and the knife sticking out 

of your stomach

and the blood

dripping down your thighs.

"Look into my eyes

and stop screaming", you said

but I could not help but look

at the blood and cry out

to the gods to make it stop

but gods don't listen

and you fell into my arms

and when I looked into your eyes

you didn't look back.

Jumalan selän takana (osa 3/4)

Emilia tarjoutui saattamaan Iiriksen bussipysäkille. Bussin tuloon oli vielä yli kymmenen minuuttia aikaa, mutta Emilia istui muitta mutkitta pysäkin penkille Iiriksen viereen odottamaan. Penkki oli jäässä, mutta Emilia oli asetellut paksun huivinsa heidän alleen. 

”Meille tuli riitaa Janikan kanssa. Sen blondin joka haukkui sinua puistossa.”

”Ai?”

”Se väitti että yritin hänen jätkäänsä baarissa. Haukkui minua lutkaksi. Vaikka ihan kuin minua kiinnostaisi se hänen finninaamainen jäkiksenpelaajansa.” Emilia tuhahti ärtyneenä.

”Oltiin parhaita kavereita vielä yläasteella, mutta en vaan jaksa sitä nykyään. Se käyttäytyy humalassa niin rasittavasti, ja välillä selvinkin päin. Aina pitää tehdä niin kuin hän haluaa. Ja jos porukassa on jätkiä, en edes tunnista sitä samaksi ihmiseksi.”

Iiris ei tiennyt mitä vastata, joten hän oli hiljaa. He istuivat katsellen varpaisiinsa, omiin ajatuksiinsa vaipuneina.

”Et taida olla täältä päin?” Emilia kysyi.

”En. Tai siis asun jonkin matkan päässä, maaseudulla, ja käyn kotikoulua.”

”Miksi?”

Iiris toivoi, että toinen ei olisi kysynyt, mutta halusi silti vastata rehellisesti. Hän tunsi olevansa sen Emilialle velkaa, vaikka häntä pelottikin tytön reaktio. Hän veti syvään henkeä ja puhui nopeasti, kuin saadakseen asian nopeasti pois alta.

”Kuulun yhteen lahkoon. Siis uskonnolliseen. Vanhempani eivät halua, että käyn tavallista koulua, etten lankeaisi syntiin.”

Hiljaisuus laskeutui taas heidän välilleen, kun Emilia sulatteli kuulemaansa. Iiris heilutteli kohmeisia varpaitaan hermostuneena ja vilkaisi kelloaan. Viisi minuuttia.

”Vau. Okei.” Emilia sanoi viimein rikkoakseen hiljaisuuden.

”No se selittää.” Emilia sanoi hiljempaa, enemmän itselleen kuin Iirikselle.

”Ai minkä?”

Emilia vilkaisi varovasti Iiristä, ja sitten hänen kirjavaa ruutuhamettaan, kasvoillaan kokeilevan huvittunut ilme.

”No, eihän tuo ole mikään ihan perusvaatetus villiin bile-iltaan.”

Iiris mietti hetken, oliko toisen tarkoitus loukata, mutta Emilia hymyili hänelle silmillään ja he molemmat purskahtivat nauruun.

”No joo. Pihistin tämän isosiskoltani. Kaappini eivät varsinaisesti pursua bilevaatteita.” Iiris sanoi hymyillen leveästi.

”Joo, uskon sen.” Emilia nauroi.

Iiris katsoi Emiliaa, joka oli kääntynyt katselemaan mietteliäästi suuntaan, josta bussi parin minuutin päästä tulisi. Emilian posket punoittivat pakkasesta ja kylmä viima oli puhaltanut tumman otsatukan sekaisin. Hänen punatuilla huulillaan viipyi edelleen pieni hymy. Iiris rohkaistui jatkamaan keskustelua.

”Minulla on tänään syntymäpäivä. Siksi tulin kaupunkiin. Ajattelin koettaa elää edes yhden illan kuin kuka tahansa nuori.”

”Aijaa, onnea!” Emilia kääntyi katsomaan Iiristä hymyillen väsyneesti, mutta aidosti.

”Paljonko täytit?”

”Kahdeksantoista.”

”Okei. Mä olen yhdeksäntoista.”

Emilia oli hetken hiljaa, kunnes huudahti:

”Hei! Nyt mä muistin.”

Hän kumartui kaivamaan laukustaan jotain, ja ojensi Iirikselle suklaapatukan.

”Ota Snickers. Hyvää syntymäpäivää.”

Iiris hymyili ja otti kiittäen lahjan vastaan. Hän ei ollut edes tajunnut miten nälkäinen olikaan. Emilialla oli patukka myös itselleen.

”Mun kaverilla on tapana sanoa, että mikään patukka ei vedä vertoja Snickersille. Ei edes sen poikaystävän.”

Emilia virnisteli omalle vitsilleen suu täynnä suklaata. Iiris hymähti.

Silloin he näkivät bussin valojen lähestyvän heitä ja Iiriksen vatsassa muljahti ikävästi. Hän hätkähti ja alkoi kerätä tavaroitaan. Emilia nousi ylös ja katsoi Iiristä yhtäkkiä ujona, ehkä tajuten miten tuntemattomia he olivatkaan toisilleen, humalan hiipuessa ja eron lähestyessä. Hän sanoi:

”No niin. Kiitos kun sain tuppautua seuraan ja hyvää kotimatkaa. Ehkä nähdään joskus.”

”Kiitos, samoin. Heippa.” Iiris sanoi hiljaa, hymyillen. Hän ei tiennyt olisiko pitänyt halata tai kätellä, mutta bussi pysähtyi jo pysäkille, joten hän tyytyi heilauttamaan kättään. Emilia nosti myös kätensä ja kääntyi lähteäkseen.

Iiris lähti kävelemään lumi kenkien alla narskuen kohti bussin ovea. Hänen olonsa oli haikea. Hän tiesi, että huomenna tämä ilta tuntuisi epätodelta, vain sumuiselta unelta. Vain parinkymmenen minuutin bussimatka, ja hän olisi taas kotona, omassa pienessä maailmassaan, jossa arki täyttyi meluisten pikkusisarusten kaitsemisesta, leipomisesta, kokouksista, siivoamisesta ja rukoilusta. Hän oli kuin vapaaksi rimpuillut lintu lentämässä takaisin häkin turvaan. Mutta ainakin hän tiesi tekevänsä oikein.

”Odota!” Iiris kuuli äänen takaansa. Hän kääntyi ja Emilia katsoi häntä kirkkain silmin.

”Älä mene vielä. Jää tänne. Voit olla meillä yötä ja lähteä aamubussilla. Ole kiltti.”

Iiriksen sydän hakkasi. Hänen poissaolonsa luultavasti huomattaisiin, vaikka hänellä ei ollutkaan mitään askareita heti aamusta. Onnistuisiko hän livahtamaan takaovesta, ja sanomaan olleensa kävelyllä? Tai rukoilemassa?

Ole kiltti.

Kylmä kivi Iiriksen vatsassa suli perhosiksi, kun hän viittoi bussikuskille, ettei tulekaan kyytiin. Emilia hymyili säteillen kylmässä yössä kilpaa kuun kanssa.

Jumalan selän takana (osa 2/4)

Kävellessään sisään baariin, Iiriksen olo oli epätodellinen. Musiikki ja ihmiset olivat kovaäänisiä, hän tunsi basson koko kehossaan ja tanssilattian värivalot kieppuivat hänen silmissään.

Pojat johdattivat Iiriksen pöytään baaritiskin vasemmalle puolelle. Lippalakkipäinen, joka oli esitellyt itsensä Jereksi, siirtyi tiskille, ja palasi pian kädessään tarjotin täynnä sameita juomalaseja. Iiristä oksetti, mutta hän otti silti lasin ja maistoi. Juoma oli ällöttävän makeaa kuohuviinin jälkeen.

Iiriksen mieliala laski. Baarissa oli tunkkaista ja hän kaipasi raitista ilmaa ja hiljaisuutta.

Kiharatukkainen poika, Mikael, tuijotti Iiristä. Jere oli siirtynyt viereiseen pöytään juttelemaan tyttöporukalle, jonka hän ilmeisesti tunsi ennestään. Mikaelin katse oli lasittunut ja hänen kasvoilleen oli jämähtänyt valju hymy. Tuijotus ahdisti Iiristä, ja tyttö hymyili lyhyesti ja siirsi katseen lasiinsa.

Poika siirtyi lähemmäs.

”Moi.”

”Moi.” Iiris tavoitteli huvittunutta äänensävyä. Poika oli todella humalassa.

”Onko sulla hauskaa?”, poika kysyi ja siirsi käsivartensa Iiriksen olkapään taakse.

”Joo, on”, Iiris valehteli.

”Lähdetäänkö käymään ulkona?”

Iiris ei ollut varma miksi poika halusi ulos, mutta raitis ilma houkutteli. Hän nyökkäsi.

Ulkona Mikael kaivoi takkinsa taskusta tupakka-askin ja tarjosi siitä Iirikselle. Iiris kieltäytyi, poika kohautti olkiaan ja sytytti huojuen oman tupakkansa. Heidän lisäkseen baarin ulkopuolella oli pari vanhempaa miestä tupakalla, ja hieman kauempana hän näki kahden tytön riitelevän kovaäänisesti kuiskaten. Hän näki tytöistä vain tummatukkaisen kasvot, ja hän näytti tutulta. Ei kai joku kotoa? Taksi väijyi kulmalla, odotellen kotimatkalaisia.

Iiris oli unohtunut katselemaan ympärilleen, kun yhtäkkiä hän huomasi kiharatukkaisen pojan kasvot hyvin lähellä omiaan. Iiris vetäytyi refleksinomaisesti kauemmas, ja siirtyi nojaamaan vasten tiiliseinää. Poika seurasi.

”Näytät tosi kauniilta siinä”, poika sanoi vahvasti sammaltaen.

”Kiitos”, Iiris sopersi. Hänen sydämensä hakkasi niin että hänen koko kehonsa tuntui värähtelevän.

Tupakka tipahti pojan kädestä, mutta hän ei vaivautunut nostamaan sitä. Hän nojasi kämmenillään Iiriksen olkapäiden yläpuolelle, seinää vasten. Iiris tunsi olevansa loukussa.

Ennen kuin pelokas tyttö ehti huomata mitä tapahtui, poika painoi suunsa Iiriksen huulia vasten, niin kovaa että Iirikseen sattui. Hän yritti tunkea kieltään Iiriksen suuhun, mutta tyttö vastusteli. Käsi laskeutui seinältä alemmas, ja pysähtyi kourimaan Iiriksen rintaa.

Iiris yritti huutaa, mutta hänestä kuului vain tukahdutettua muminaa. Hän työnsi kaikin voimin, ja lopulta tupakalta ja oluelta löyhkäävä poika astui askeleen taaksepäin ja Iiris pääsi pujahtamaan hänen ohitseen.

”Hei”, poika huudahti laiskasti.

”Minne sä nyt meet?”

Iiris oli shokissa. Hän otti juoksuaskelia suunnatessaan poispäin baarista, katsomatta lainkaan mihin suuntaan oli menossa. Hän kompastui katukiveykseen ja asfaltti raapaisi hänen polveaan hameen läpi.
Hän kuuli Mikaelin äänen edelleen, mutta Luojan kiitos se ei vaikuttanut seuraavan häntä.

Kun hän oli mielestään tarpeeksi kaukana, hän istui lähimmälle penkille, välittämättä sen paksusta lumikerroksesta, ja purskahti itkuun. Hän itki järkytystään, pettymystään ja typeryyttään, vetäen keuhkoihinsa terävästi pakkasilmaa.

Ei hätää, hän yritti sanoa itselleen. Menet takaisin kotiin ja unohdat tämän kaiken. Olet kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ja Hän antaa kyllä anteeksi. Pakko Hänen on antaa.

Saatuaan hengityksensä hieman tasaantumaan Iiris koetti ajatella järkevästi. Nyt tärkeintä on löytää bussipysäkki ja toivoa että ei ole liian myöhäistä mennä viimeisellä bussilla kotiin. Hän ei aluksi tunnistanut ympäristöään, mutta sitten näki kauempana polun, joka näytti johtavan puistoon. Puiston oli oltava sama, jossa hän oli juonut kuohuviiniään alkuillasta. Jos hän kävelisi sen läpi, hän löytäisi pysäkille.

Iris tarkisti, että kaikki hänen omaisuutensa oli tallella, pyyhki kasvonsa kyynelistä ja nousi ylös. Hänen hameensa oli märkä sulaneesta lumesta, ja se pisteli ikävästi hänen ihoaan.

Silloin hän huomasi jonkun lähestyvän häntä. Se oli sama tummatukkainen tyttö, jonka hän oli nähnyt baarin edustalla riitelemässä. Nähdessään hänet lähempää, hän tajusi missä oli nähnyt hänet aiemmin: tyttö oli sama, joka oli ollut ilkeän tyttöporukan mukana puistossa. Hänen tumma huulipunansa oli hieman levinnyt, ja näytti, että hänkin oli itkenyt.

”Hei.”

”Hei”, Iiris sanoi, kuulostaen surkeammalta kuin mitä oli ajatellut.

”Näin kun se mulkku ahdisteli sua Alepubin edessä. Sori kun en ehtinyt väliin.”

”Ei se mitään. Ei olisi pitänyt lähteä niiden mukaan, oma vikani.”

”Ja anteeksi siitä mitä se mun kaveri sanoi sulle aikasemmin, puistossa. Siitä ei kannata välittää, se ei ymmärrä mitä se puhuu.”

Iiristä alkoi taas itkettää, mutta hän yritti pidätellä. Ei ole enää mitään hätää.

Tytöt seisoivat hetken hiljaa. Sitten tummatukkainen ojensi kätensä ja sanoi:

”Emilia.”

Iiris prosessoi hetken mitä tapahtui, ennen kuin tajusi tarttua käteen ja sanoa nimensä.

”Iiris.”

Kirpeä pakkasyö tuntui hetken lämpimämmältä, kun itkusilmäiset tytöt katsoivat toisiaan, arat hymyt kasvoillaan. 

Jumalan selän takana (osa 1/4)

Sinä iltana lahkon tunnollisin jäsen osti pullon kuohuviiniä. Tarttuessaan pulloon Alkossa hän tunsi sydämensä sykkeen sormenpäissään. Oli hänen kahdeksastoista syntymäpäivänsä, ja hänhän aikoi juhlia sitä, oli Jumala mitä mieltä tahansa.

Juoma oli vaaleanpunaista ja pienet hileet välkkyivät siinä kuin timanttipöly. Se oli kauneinta mitä hän oli koskaan nähnyt.

Iiris ei ollut suunnitellut iltaansa vielä pidemmälle. Hän oli ottanut bussin kaupunkiin salaa vanhemmiltaan, ja suunnannut suoraan kauppakeskukseen, jossa muisti käyneensä kerran vuosia sitten äitinsä kanssa. Hän oli viivytellyt Alkon edessä ainakin puoli tuntia, ja juuri ennen sulkemisaikaa hän pakotti itsensä sen ovista sisään.

Nyt hän oli ulkona pakkasessa, repussaan kuohuviinipullo, vähän rahaa jota hän oli pihistänyt isänsä lompakosta sekä raamattu, koska olihan hän kristitty, vaikka olikin karannut juhlimaan kuin pakana. Hän suuntasi läheiseen puistoon ja istahti vähiten lumiselle penkille. Kylmin sormin hän avasi pullonsa, ja otti elämänsä ensimmäisen kulauksen.

Viini oli pahaa, mutta toi lämpöä hänen hytisevään ruumiiseensa. Hämärässä puistossa, katuvalojen kellertävässä kajossa hän ei nähnyt juoman kimmellystä. Ihmisten kävellessä ohi hän painoi päänsä kohti polviaan, edelleen peläten, että joku veljistä oli hänen perässään. Vielä pari kulausta ja hän tunsi olevansa elossa.

Äänekäs tyttöporukka, ilmeisen päihtyneinä, lähestyi häntä.

”Mitäs hän tekee yksin ryyppäämässä? Jättikö kaverit?” 

Kysyjä oli pitkä, ja hänellä oli kiharretut vaaleat hiukset, korkeat kengät ja kimeä, huvittuneen humalainen ääni.

”Ei…” Iiriksen ääni oli käheä ja hän joutui selvittämään kurkkuaan.

”Siis ei. Ei ole kavereita.”

”Jaahas. No en ihmettele noilla vaatteilla”, vaalea tyttö sanoi ja nauroi räkäisesti päälle. 

Jotkut muista tytöistä hymähtelivät myös, ja vaalea johdatti joukon jatkamaan matkaa. Yksi tytöistä, jolla oli lyhyt musta polkkatukka ja tummaa huulipunaa kääntyi katsomaan Iirikseen päin ja hymyili kuin pyytäen anteeksi. 

Iiris otti ison kulauksen hälventääkseen silmiensä kirvelyä. Hän oli pukeutunut isosiskonsa, sitä ennen jonkun muun vanhaan kulahtaneen vaaleansiniseen talvitakkiin, ja polven yli ulottuvaan ruudulliseen hameeseen. Hän oli ajatellut hameen olevan juhlava.

Viini sai hentorakenteisen tytön pään nopeasti pyörälle. Kello alkoi olla jo paljon ja hänen täytyisi jo parin tunnin päästä lähteä ehtiäkseen viimeiseen bussiin. Hän mietti lähtisikö vain kotiin, vai jäisikö vielä istumaan orpona puiston kylmälle penkille. Lumihiutaleet leijuivat hitaasti katuvalon keltaisessa valokeilassa hänen ympärillään ja hänen humalaiset silmänsä seurasivat niiden putoamista lumoutuneena.

Hän ei edes huomannut poikien saapumista ennen kuin he seisoivat hänen edessään.

”Moi.”

”Moi”, Iiris vastasi ujosti hymyillen. Hän huomasi huojuvansa paikoillaan ja koetti ryhdistäytyä.

Poikia oli kaksi ja he olivat ehkä vuoden pari Iiristä vanhempia. He olivat molemmat pukeutuneet samalaisiin mustiin toppatakkeihin ja kapealahkeisiin housuihin. Pojalla, joka oli tervehtinyt Iiristä, oli vaaleat kiharat ja keltainen pipo, toisella hiusten tumma sänki pilkotti lippalakin alta.

”Mikä meininki?”, toinen poika kysyi.

”Hyvä meininki. Vähän kylmä.” Iiris naurahti laiskasti.

”Niinkö? Haluaisitko lähteä meidän kanssa vähän… lämmittelemään?

”Ai minne?”

”No vaikka Ale Pubin kautta meidän kämpille”, lippalakkinen poika sanoi virnistäen.

Iiris ei ollut ikinä ollut baarissa. Ajatus tuntui jännittävältä. Miksei? Turha täällä on yksin hytistä. Sitä paitsi pojat vaikuttivat mukavilta.

”Okei.” Iiris hymyili ja hänen kasvojaan kuumotti. 

Sadonkorjuu

Sinä kesänä koko universumi nauroi kanssamme. Heräsimme aamuisin varhain ja hymyilimme toisillemme unisin silmin. Kahvi oli vuoroin liian kitkerää ja liian laimeaa, mutta join sen aina pohjaan asti koska se oli sinun keittämääsi ja olin rakastunut.  

Keräsin sinulle salaa ruusuja hylätystä puutarhasta. Vaaleanpunaisia kuten huulesi, ja lisäsin kimppuun myös sinisiä kissankelloja koska tiesin niiden muistuttavan sinua kodista. Koetin parhaani mukaan salata piikkien jäljiltä kipeät sormeni, mutta tietenkin huomasit ja hoidit ja hellit minua koska olit rakastunut.  

Ilta-aurinko sai taivaan vuotamaan verta ja me olimme onnellisia.  

Ensimmäiset pommit putosivat elokuun lopulla ja hetkessä elämämme muuttui tuliseksi helvetiksi. Katselimme parvekkeelta liekkimerta toisella puolella jokea ja kiitimme Luojaa siitä että me emme maanneet nyt palavien talojen raunioissa liikkumattomina. Siitä lähtien elämämme oli savua, kirkumista, pommihälytyksiä ja käsi kädessä suojaan juoksemista.  

Kunnes koitti päivä jota olimme kai molemmat pelänneet. Sinä päivänä, syyskuun kahdentenatoista, olimme eronneet aamuvarhain ja minä jäin yksin pieneen kotiimme levottomine käsineni odottamaan sinua. Vain tunteja lähtösi jälkeen kuulin pommin putoavan, ei aivan lähistölle mutta niin lähelle että tunsin vanhan kivitalomme värähtelevän.  

Iltapäivällä ovelta kuului koputus. Tärisevin jaloin ja vapisevin sormin avasin oven ja painajaiseni muuttuivat todellisuudeksi nähdessäni virkavallan edustajan hattu kädessään, kasvoillaan ilme joka kertoi ettei hän toimittanut asiaansa mielellään. Korvani alkoivat humista kauhusta ja silmissäni sumeni kun ymmärsin mitä mies kertoi. Teitä tarvittaisiin tunnistamaan ruumis, hän sanoi ja lause toistui päässäni yhä uudelleen ja uudelleen. Kuin kaukaa kuulin jonkun sanovan Kiitos tiedosta, näkemiin ja oven sulkeuduttua edessäni tajusin sanojen pudonneen omasta suustani.  

Sinä kesänä universumi oli nauranut kanssamme. Tämä ei ollut tietenkään totta. Se oli ehkä nauranut, mutta ei kanssamme, vaan meille ja meidän elämänjanollemme ja typeryydellemme ja naiiville kuvitelmallemme, ettei kuolema riistä nuoria ja kauniita.

Vaimot jälkeen auringon (free writing)

nainen tulee huoneeseen

ja vuolee itselleen uuden elämän

jonkin uuden loitsun

makean ja karvaan

ilon aikoja ja loitsuja

tuli ja jään rukous

vaimot jälkeen auringon

kuoleman torneissa

nukkuvatko hiidet tänään

hurjat haltijat kodeissaan

masentuuko kukko

jos aamu ei tulekaan

sillä minulle olet kaikki

taivas ja aurinko

hullu ja reikäinen

~~~

Tämä teksti myös saman free writing- harjoituksen tulosta kuin edellinen. Jännää miten erilaisia tekstejä voi saada aikaan samasta merkityksettömästä sanahelinästä. 

Sekaisin ja elossa (free writing)

ruotsin laivalla kokee

sen mitä jumala tahtoo

reunalla seisoo

ja katsoo miten aallot

keinuttaa laivaa

kuten aina on tehneet

ja uskoo parempaan

vai uskooko

ja kaikki katsovat häntä

vai katsovatko

tupakka palaa hiljalleen

loppuun sillä hän ei

edes polta

terkkari sanoi sinulle

et voi olla raskaana

erottaakseen sinut muista

sekaisin ja elossa

terve ja sairas samaan aikaan

kuolema näkee sinut

ja koirien haukku loppuu

huoneissasi olet taas yksin

mutta televisio huutaa

reteästi roikkui reunalla

huonosti joi ja söi

veren valutti ja tuli

luoksesi kun et halunnut

eri lailla seisoen

kuin silloin ennen

kuolema näkee sinut

ja sinä näen jumalan

vai näetkö

~~~

Tämä teksti syntyi ns. free writing - tekniikalla, eli kirjoitin muutaman sivun verran täysin merkityksetöntä tekstiä, sanoja ja lauseita jotka ensimmäisenä tulivat mieleen, ja yhdistelin niistä sitten tämän yhteinäiseksi tekstiksi. 

Kapina

Olit aina hiljainen lapsi. Puin sinut hempeän vaaleanpunaisiin mekkoihin ja syntymäpäivälahjaksi saamasi kirjat luit loppuun jo samana iltana. Et leikkinyt linnanpihalla muiden lasten kanssa, vaan vetäydyit syrjään, sitomaan itsellesi kukkaseppelettä. Illalliskutsuilla istuit hiljaa, mielikuvituksesi vei sinut kai kauas kolkosta juhlasalista, kauniisiin paikkoihin, joissa kauniit ihmiset lauloivat balladeja rakastetuilleen ja niityt olivat täynnä kukkia.

Kapina alkoi vähitellen, kuiskauksina ja mutinana, kuten kapinat yleensäkin. Sen kesän sato oli huono, ja sairaudet vaelsivat ihmisestä toiseen jättäen väen heikoksi. Ja vihaiseksi.

Isäsi oli hyvä kuningas. Jotkut sanoivat, että hän oli myös hyvä mies, jotkut taas kutsuivat häntä julmaksi ihmispedoksi. Oli totta, että hän hallitsi pelolla ja osasi olla ankara sen ansainneille. Mutta perheelleen hän oli aina hellämielinen, ja otti aikaa velvollisuuksistaan viettääkseen aikaa lastensa kanssa.

Syyskuussa oli isäsi valtaanastumisen neljäkymmentävuotisjuhlallisuudet. Tyytymätön kansa kokoontui kaupungin torille valtakunnan ylimystön kanssa. Päivä alkoi rauhallisesti, mutta pian oli selvää, että se päättyisi sekasortoon. Istuit isäsi ja minun välissä korokkeella, kun kapinalliset sytyttivät soihtunsa, ja kaaoksen keskellä joku upotti veitsen isäsi selkään.

Olit kaksitoistavuotias. Kaksitoistavuotias kruununprinsessa, jonka isä oli kuollut. Surun keskellä tiesit, mitä oli tulossa ja tiesin että olit kauhuissasi. Niin olin minäkin.

He painoivat kruunun kukkaseppeleesi päälle ja tekivät sinusta kuningattaren. Punaiset hiukset kehystivät pelokkaita kasvojasi. Äänesi värisi, kun annoit hallitsijan lupauksen. Katsoin, kun nuori tyttäreni istui valtaistuimelle, josta hänen jalkansa eivät ylettyneet maahan. Katsoin, kun lapseni kiskottiin väkisin aikuisten maailmaan, maailmaan jossa hänen päänsä haluttiin lautaselle, ja maailmaan jossa ei ollut tilaa ruusuisille haaveille. 

Shokki

Istun keittiön pöydässä edessäni kahvikuppi. En ole varma paljonko kello on, ulkona alkaa sataa ja sadepisarat osuvat äänekkäästi ikkunaan. Siemaisen kahvia, se on jääkylmää. En muista milloin keitin sen, vai keitinkö edes. Ehkä he keittivät ennen lähtöään. Ikkunasta näen pyykit roikkumassa narulla. Uusi kukkamekkosi oli pyykissä, kaadoit eilen sen rinnuksille punaviiniä.

Jalkani ovat puutuneet, en muista kauanko olen istunut. Verhot pitäisi sulkea. En voi lakata tuijottamasta pyykkinarua. Jokin on pielessä. Puhelimeni taitaa soida. Siemaisen kahviani. Jääkylmää.

Sade yltyy. Huomaan pöydällä edessäni lapun. Käyntikortin. Nimi ja puhelinnumero. Nimi ei sano minulle mitään. He kai jättivät sen. En tiedä kuinka muuten se olisi ilmestynyt siihen.

Kuulen ovikellon äänen. Kuulen sen yhä. Huone hämärtyy auringon laskiessa. Pitäisi kai sytyttää valot. Kuulen yhä ovikellon äänen. Avaan oven ja näen pahoittelevat kasvot. Avaan silmät ja näen pyykkinarun. Pyykkinarun sateessa.

Ehkä nukahdin, ehkä menetin ajantajun. Havahdun pimeään huoneeseen. Television valo kajastaa olohuoneesta. Sen valossa näen eteisen lattialla täyden ostoskassin. Unohdin kai purkaa sen. Olin juuri tullut kotiin, kun kuulin ovikellon.

Oven takana pahoittelevat kasvot kertoivat minulle jotain, mitä en juuri nyt kykene muistamaan. Käännän käyntikortin pöydällä. Psykologista apua, luen kääntöpuolelta. Nostan kahvikupin siemaistakseni siitä, kun muistan, mikä on pielessä.
Tänään oli sinun vuorosi hakea pyykki narulta. 

Tulimorsian

Maasta sinä olet tullut
ja sydämesi on ikiroutaa

Kaiversit itsellesi neidon napajäästä
mutta kosketuksesi muutti hänet vedeksi

Sitten muovailit morsiamen hiekasta
mutta vuorovesi vei vaimosi

Vihdoin viimein ymmärsit yrittää
rakentaa rakkaasi maan mullasta
Sinä tartuit tytön käteen kokeillen
Ei sulanut, ei hajonnut, ei haihtunut

Tunsit tulisen hehkun hipiälläsi
neito nauroi kun paloit poroksi
ja astui tyynesti tuhkasi yli
sillä sisällään loimusi liekkimeri

Maaksi sinä olet tullut
ja vihdoin sydämesi sulanut