Kapina

Olit aina hiljainen lapsi. Puin sinut hempeän vaaleanpunaisiin mekkoihin ja syntymäpäivälahjaksi saamasi kirjat luit loppuun jo samana iltana. Et leikkinyt linnanpihalla muiden lasten kanssa, vaan vetäydyit syrjään, sitomaan itsellesi kukkaseppelettä. Illalliskutsuilla istuit hiljaa, mielikuvituksesi vei sinut kai kauas kolkosta juhlasalista, kauniisiin paikkoihin, joissa kauniit ihmiset lauloivat balladeja rakastetuilleen ja niityt olivat täynnä kukkia.

Kapina alkoi vähitellen, kuiskauksina ja mutinana, kuten kapinat yleensäkin. Sen kesän sato oli huono, ja sairaudet vaelsivat ihmisestä toiseen jättäen väen heikoksi. Ja vihaiseksi.

Isäsi oli hyvä kuningas. Jotkut sanoivat, että hän oli myös hyvä mies, jotkut taas kutsuivat häntä julmaksi ihmispedoksi. Oli totta, että hän hallitsi pelolla ja osasi olla ankara sen ansainneille. Mutta perheelleen hän oli aina hellämielinen, ja otti aikaa velvollisuuksistaan viettääkseen aikaa lastensa kanssa.

Syyskuussa oli isäsi valtaanastumisen neljäkymmentävuotisjuhlallisuudet. Tyytymätön kansa kokoontui kaupungin torille valtakunnan ylimystön kanssa. Päivä alkoi rauhallisesti, mutta pian oli selvää, että se päättyisi sekasortoon. Istuit isäsi ja minun välissä korokkeella, kun kapinalliset sytyttivät soihtunsa, ja kaaoksen keskellä joku upotti veitsen isäsi selkään.

Olit kaksitoistavuotias. Kaksitoistavuotias kruununprinsessa, jonka isä oli kuollut. Surun keskellä tiesit, mitä oli tulossa ja tiesin että olit kauhuissasi. Niin olin minäkin.

He painoivat kruunun kukkaseppeleesi päälle ja tekivät sinusta kuningattaren. Punaiset hiukset kehystivät pelokkaita kasvojasi. Äänesi värisi, kun annoit hallitsijan lupauksen. Katsoin, kun nuori tyttäreni istui valtaistuimelle, josta hänen jalkansa eivät ylettyneet maahan. Katsoin, kun lapseni kiskottiin väkisin aikuisten maailmaan, maailmaan jossa hänen päänsä haluttiin lautaselle, ja maailmaan jossa ei ollut tilaa ruusuisille haaveille.