Se yö oli sulanutta lumisadetta hiuksilla, kohmeiset sormet kääntämässä avainta ja kuiskauksia rappukäytävässä. Hiipiviä askelia, tukahdutettua naurua ja huoneen hitaasti lukittu ovi. Kosteat vaatteet vaihtuivat kuiviin, ja parisängyn lakanat puhtaisiin.
Se yö oli Iirikselle kuin unta, se oli lämpöä, jännitystä ja odotusta. Se oli sääntöjen rikkomista, sillä sinä yönä vaihdettiin vaatteiden ja lakanoiden lisäksi myös tietynlaisia katseita, katseita joiden aikana Iiriksen sydän hakkasi niin, että hän pelkäsi sen herättävän Emilian vanhemmat. Siinä yössä oli myös pelkoa, jota Iiriksen oli vaikea tukahduttaa.
Sinä yönä, kun valot sammuivat, kaksi uupunutta vajosi puhtaisiin lakanoihin ja antoi silmiensä tottua hämärään. Varovaiset kädet löysivät hitaasti paikkansa, ja jokaisella haparoivalla kosketuksella pelon ote heikkeni ja ääni vaimentui, kunnes se oli helppo jättää huomiotta. Iiriksen ensimmäinen suudelma jätti jälkeensä tummaa huulipunaa ja väristyksiä.
Sinä yönä he nukahtivat iho ihoa vasten, kuivat vaatteet mytyssä lattialla kosteiden vieressä.
Sinä aamuna auringonvalo sai Iiriksen rypistämään otsaansa ja hautaamaan kasvonsa peiton alle. Hänen päätään ja jäseniään särki, ja ihonsa oli hiestä nihkeä. Kesti hetken, ennen kuin edellinen ilta palautui hänen suljettujen silmiensä eteen. Hänestä tuntui, että kaikki oli tapahtunut jollekin muulle.
Sinä aamuna pelko, jonka Iiris oli yön aikana unohtanut, palasi jysähtäen. Hän ei halunnut avata silmiään, koska silloin kaikki muuttuisi todelliseksi. Kun hän viimein raotti luomiaan, hän näki nukkuvan tytön kasvot edessään, ja perhoset hänen vatsassaan heräsivät.
Kun Iiris sinä aamuna pakkasi tavaroitaan, jotka olivat jo levinneet ympäri Emilian huonetta, hän teki sen niin hiljaa, ettei toinen heräisi. Hän ei tiennyt, mitä olisi sanonut tai tehnyt, eikä hän tiennyt mitä se kaikki oli tarkoittanut.
Sinä aamuna istuessaan aamubussissa Iiris itki hiljaa. Hän itki, koska oli kääntänyt selkänsä Jumalalleen, ja koska ei näkisi Emiliaa enää koskaan. Hän itki, kunnes huomasi laukkuaan penkoessaan palan ruutupaperia, jossa oli kirjoitusta käsialalla, jota hän ei tunnistanut.
”Hei. Olisin tallentanut salaa puhelinnumeroni kännykkääsi, mutta eihän sinulla tietenkään ole. Joten tässä numeroni, soittele jos haluat. Kirjoitan myös osoitteen, jos haluat joskus tulla käymään. PS. laitoin tämän laukkuusi, kun olit vessassa, siltä varalta että nukun aamulla kun lähdet.
T. Emilia”
Puhelinnumero ja osoite oli raapustettu paperin alalaitaan hieman vapisevin merkein.
Sinä aamuna Iiris tunsi olevansa eri ihminen kuin sitä edeltävänä. Hänen ennen niin selkeä tulevaisuutensa tuntui nyt kaukaiselta, sumealta, ja hän näki edessään uusia, tuntemattomia polkuja, joiden olemassaolon hän oli vain aavistanut. Hän näki myös vaikeita valintoja, jotka toisivat murhetta riippumatta siitä, mitä hän valitsisi. Siinä hetkessä, istuessaan lähes tyhjässä aamubussissa, hän kuitenkin keskittyi suunnittelemaan valheita, jotka pian kertoisi perheelleen, ja hypistelemään sormissaan ryppyistä ruutupaperinpalaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti