”Meille tuli riitaa Janikan kanssa. Sen blondin joka haukkui sinua puistossa.”
”Ai?”
”Se väitti että yritin hänen jätkäänsä baarissa. Haukkui minua lutkaksi. Vaikka ihan kuin minua kiinnostaisi se hänen finninaamainen jäkiksenpelaajansa.” Emilia tuhahti ärtyneenä.
”Oltiin parhaita kavereita vielä yläasteella, mutta en vaan jaksa sitä nykyään. Se käyttäytyy humalassa niin rasittavasti, ja välillä selvinkin päin. Aina pitää tehdä niin kuin hän haluaa. Ja jos porukassa on jätkiä, en edes tunnista sitä samaksi ihmiseksi.”
Iiris ei tiennyt mitä vastata, joten hän oli hiljaa. He istuivat katsellen varpaisiinsa, omiin ajatuksiinsa vaipuneina.
”Et taida olla täältä päin?” Emilia kysyi.
”En. Tai siis asun jonkin matkan päässä, maaseudulla, ja käyn kotikoulua.”
”Miksi?”
Iiris toivoi, että toinen ei olisi kysynyt, mutta halusi silti vastata rehellisesti. Hän tunsi olevansa sen Emilialle velkaa, vaikka häntä pelottikin tytön reaktio. Hän veti syvään henkeä ja puhui nopeasti, kuin saadakseen asian nopeasti pois alta.
”Kuulun yhteen lahkoon. Siis uskonnolliseen. Vanhempani eivät halua, että käyn tavallista koulua, etten lankeaisi syntiin.”
Hiljaisuus laskeutui taas heidän välilleen, kun Emilia sulatteli kuulemaansa. Iiris heilutteli kohmeisia varpaitaan hermostuneena ja vilkaisi kelloaan. Viisi minuuttia.
”Vau. Okei.” Emilia sanoi viimein rikkoakseen hiljaisuuden.
”No se selittää.” Emilia sanoi hiljempaa, enemmän itselleen kuin Iirikselle.
”Ai minkä?”
Emilia vilkaisi varovasti Iiristä, ja sitten hänen kirjavaa ruutuhamettaan, kasvoillaan kokeilevan huvittunut ilme.
”No, eihän tuo ole mikään ihan perusvaatetus villiin bile-iltaan.”
Iiris mietti hetken, oliko toisen tarkoitus loukata, mutta Emilia hymyili hänelle silmillään ja he molemmat purskahtivat nauruun.
”No joo. Pihistin tämän isosiskoltani. Kaappini eivät varsinaisesti pursua bilevaatteita.” Iiris sanoi hymyillen leveästi.
”Joo, uskon sen.” Emilia nauroi.
Iiris katsoi Emiliaa, joka oli kääntynyt katselemaan mietteliäästi suuntaan, josta bussi parin minuutin päästä tulisi. Emilian posket punoittivat pakkasesta ja kylmä viima oli puhaltanut tumman otsatukan sekaisin. Hänen punatuilla huulillaan viipyi edelleen pieni hymy. Iiris rohkaistui jatkamaan keskustelua.
”Minulla on tänään syntymäpäivä. Siksi tulin kaupunkiin. Ajattelin koettaa elää edes yhden illan kuin kuka tahansa nuori.”
”Aijaa, onnea!” Emilia kääntyi katsomaan Iiristä hymyillen väsyneesti, mutta aidosti.
”Paljonko täytit?”
”Kahdeksantoista.”
”Okei. Mä olen yhdeksäntoista.”
Emilia oli hetken hiljaa, kunnes huudahti:
”Hei! Nyt mä muistin.”
Hän kumartui kaivamaan laukustaan jotain, ja ojensi Iirikselle suklaapatukan.
”Ota Snickers. Hyvää syntymäpäivää.”
Iiris hymyili ja otti kiittäen lahjan vastaan. Hän ei ollut edes tajunnut miten nälkäinen olikaan. Emilialla oli patukka myös itselleen.
”Mun kaverilla on tapana sanoa, että mikään patukka ei vedä vertoja Snickersille. Ei edes sen poikaystävän.”
Emilia virnisteli omalle vitsilleen suu täynnä suklaata. Iiris hymähti.
Silloin he näkivät bussin valojen lähestyvän heitä ja Iiriksen vatsassa muljahti ikävästi. Hän hätkähti ja alkoi kerätä tavaroitaan. Emilia nousi ylös ja katsoi Iiristä yhtäkkiä ujona, ehkä tajuten miten tuntemattomia he olivatkaan toisilleen, humalan hiipuessa ja eron lähestyessä. Hän sanoi:
”No niin. Kiitos kun sain tuppautua seuraan ja hyvää kotimatkaa. Ehkä nähdään joskus.”
”Kiitos, samoin. Heippa.” Iiris sanoi hiljaa, hymyillen. Hän ei tiennyt olisiko pitänyt halata tai kätellä, mutta bussi pysähtyi jo pysäkille, joten hän tyytyi heilauttamaan kättään. Emilia nosti myös kätensä ja kääntyi lähteäkseen.
Iiris lähti kävelemään lumi kenkien alla narskuen kohti bussin ovea. Hänen olonsa oli haikea. Hän tiesi, että huomenna tämä ilta tuntuisi epätodelta, vain sumuiselta unelta. Vain parinkymmenen minuutin bussimatka, ja hän olisi taas kotona, omassa pienessä maailmassaan, jossa arki täyttyi meluisten pikkusisarusten kaitsemisesta, leipomisesta, kokouksista, siivoamisesta ja rukoilusta. Hän oli kuin vapaaksi rimpuillut lintu lentämässä takaisin häkin turvaan. Mutta ainakin hän tiesi tekevänsä oikein.
”Odota!” Iiris kuuli äänen takaansa. Hän kääntyi ja Emilia katsoi häntä kirkkain silmin.
”Älä mene vielä. Jää tänne. Voit olla meillä yötä ja lähteä aamubussilla. Ole kiltti.”
Iiriksen sydän hakkasi. Hänen poissaolonsa luultavasti huomattaisiin, vaikka hänellä ei ollutkaan mitään askareita heti aamusta. Onnistuisiko hän livahtamaan takaovesta, ja sanomaan olleensa kävelyllä? Tai rukoilemassa?
Ole kiltti.
Kylmä kivi Iiriksen vatsassa suli perhosiksi, kun hän viittoi bussikuskille, ettei tulekaan kyytiin. Emilia hymyili säteillen kylmässä yössä kilpaa kuun kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti