Jumalan selän takana (osa 2/4)

Kävellessään sisään baariin, Iiriksen olo oli epätodellinen. Musiikki ja ihmiset olivat kovaäänisiä, hän tunsi basson koko kehossaan ja tanssilattian värivalot kieppuivat hänen silmissään.

Pojat johdattivat Iiriksen pöytään baaritiskin vasemmalle puolelle. Lippalakkipäinen, joka oli esitellyt itsensä Jereksi, siirtyi tiskille, ja palasi pian kädessään tarjotin täynnä sameita juomalaseja. Iiristä oksetti, mutta hän otti silti lasin ja maistoi. Juoma oli ällöttävän makeaa kuohuviinin jälkeen.

Iiriksen mieliala laski. Baarissa oli tunkkaista ja hän kaipasi raitista ilmaa ja hiljaisuutta.

Kiharatukkainen poika, Mikael, tuijotti Iiristä. Jere oli siirtynyt viereiseen pöytään juttelemaan tyttöporukalle, jonka hän ilmeisesti tunsi ennestään. Mikaelin katse oli lasittunut ja hänen kasvoilleen oli jämähtänyt valju hymy. Tuijotus ahdisti Iiristä, ja tyttö hymyili lyhyesti ja siirsi katseen lasiinsa.

Poika siirtyi lähemmäs.

”Moi.”

”Moi.” Iiris tavoitteli huvittunutta äänensävyä. Poika oli todella humalassa.

”Onko sulla hauskaa?”, poika kysyi ja siirsi käsivartensa Iiriksen olkapään taakse.

”Joo, on”, Iiris valehteli.

”Lähdetäänkö käymään ulkona?”

Iiris ei ollut varma miksi poika halusi ulos, mutta raitis ilma houkutteli. Hän nyökkäsi.

Ulkona Mikael kaivoi takkinsa taskusta tupakka-askin ja tarjosi siitä Iirikselle. Iiris kieltäytyi, poika kohautti olkiaan ja sytytti huojuen oman tupakkansa. Heidän lisäkseen baarin ulkopuolella oli pari vanhempaa miestä tupakalla, ja hieman kauempana hän näki kahden tytön riitelevän kovaäänisesti kuiskaten. Hän näki tytöistä vain tummatukkaisen kasvot, ja hän näytti tutulta. Ei kai joku kotoa? Taksi väijyi kulmalla, odotellen kotimatkalaisia.

Iiris oli unohtunut katselemaan ympärilleen, kun yhtäkkiä hän huomasi kiharatukkaisen pojan kasvot hyvin lähellä omiaan. Iiris vetäytyi refleksinomaisesti kauemmas, ja siirtyi nojaamaan vasten tiiliseinää. Poika seurasi.

”Näytät tosi kauniilta siinä”, poika sanoi vahvasti sammaltaen.

”Kiitos”, Iiris sopersi. Hänen sydämensä hakkasi niin että hänen koko kehonsa tuntui värähtelevän.

Tupakka tipahti pojan kädestä, mutta hän ei vaivautunut nostamaan sitä. Hän nojasi kämmenillään Iiriksen olkapäiden yläpuolelle, seinää vasten. Iiris tunsi olevansa loukussa.

Ennen kuin pelokas tyttö ehti huomata mitä tapahtui, poika painoi suunsa Iiriksen huulia vasten, niin kovaa että Iirikseen sattui. Hän yritti tunkea kieltään Iiriksen suuhun, mutta tyttö vastusteli. Käsi laskeutui seinältä alemmas, ja pysähtyi kourimaan Iiriksen rintaa.

Iiris yritti huutaa, mutta hänestä kuului vain tukahdutettua muminaa. Hän työnsi kaikin voimin, ja lopulta tupakalta ja oluelta löyhkäävä poika astui askeleen taaksepäin ja Iiris pääsi pujahtamaan hänen ohitseen.

”Hei”, poika huudahti laiskasti.

”Minne sä nyt meet?”

Iiris oli shokissa. Hän otti juoksuaskelia suunnatessaan poispäin baarista, katsomatta lainkaan mihin suuntaan oli menossa. Hän kompastui katukiveykseen ja asfaltti raapaisi hänen polveaan hameen läpi.
Hän kuuli Mikaelin äänen edelleen, mutta Luojan kiitos se ei vaikuttanut seuraavan häntä.

Kun hän oli mielestään tarpeeksi kaukana, hän istui lähimmälle penkille, välittämättä sen paksusta lumikerroksesta, ja purskahti itkuun. Hän itki järkytystään, pettymystään ja typeryyttään, vetäen keuhkoihinsa terävästi pakkasilmaa.

Ei hätää, hän yritti sanoa itselleen. Menet takaisin kotiin ja unohdat tämän kaiken. Olet kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ja Hän antaa kyllä anteeksi. Pakko Hänen on antaa.

Saatuaan hengityksensä hieman tasaantumaan Iiris koetti ajatella järkevästi. Nyt tärkeintä on löytää bussipysäkki ja toivoa että ei ole liian myöhäistä mennä viimeisellä bussilla kotiin. Hän ei aluksi tunnistanut ympäristöään, mutta sitten näki kauempana polun, joka näytti johtavan puistoon. Puiston oli oltava sama, jossa hän oli juonut kuohuviiniään alkuillasta. Jos hän kävelisi sen läpi, hän löytäisi pysäkille.

Iris tarkisti, että kaikki hänen omaisuutensa oli tallella, pyyhki kasvonsa kyynelistä ja nousi ylös. Hänen hameensa oli märkä sulaneesta lumesta, ja se pisteli ikävästi hänen ihoaan.

Silloin hän huomasi jonkun lähestyvän häntä. Se oli sama tummatukkainen tyttö, jonka hän oli nähnyt baarin edustalla riitelemässä. Nähdessään hänet lähempää, hän tajusi missä oli nähnyt hänet aiemmin: tyttö oli sama, joka oli ollut ilkeän tyttöporukan mukana puistossa. Hänen tumma huulipunansa oli hieman levinnyt, ja näytti, että hänkin oli itkenyt.

”Hei.”

”Hei”, Iiris sanoi, kuulostaen surkeammalta kuin mitä oli ajatellut.

”Näin kun se mulkku ahdisteli sua Alepubin edessä. Sori kun en ehtinyt väliin.”

”Ei se mitään. Ei olisi pitänyt lähteä niiden mukaan, oma vikani.”

”Ja anteeksi siitä mitä se mun kaveri sanoi sulle aikasemmin, puistossa. Siitä ei kannata välittää, se ei ymmärrä mitä se puhuu.”

Iiristä alkoi taas itkettää, mutta hän yritti pidätellä. Ei ole enää mitään hätää.

Tytöt seisoivat hetken hiljaa. Sitten tummatukkainen ojensi kätensä ja sanoi:

”Emilia.”

Iiris prosessoi hetken mitä tapahtui, ennen kuin tajusi tarttua käteen ja sanoa nimensä.

”Iiris.”

Kirpeä pakkasyö tuntui hetken lämpimämmältä, kun itkusilmäiset tytöt katsoivat toisiaan, arat hymyt kasvoillaan.